Olen pari viikkoa elänyt jonkinlaisessa ristiaallokossa syömisen suhteen. Ehkä siitä lähtien kun eron jälkeen tajusin painoni pudonneen kolmella kilolla, ihan noin vain. Vain ajatus 'onkohan se noussut vai ehkä jopa laskenut lisää' saa ravaamaan vaa'alla useasti viikossa. Välillä jopa päivässä.
Olen säikähtänyt näitä ajatuksia tosissani. Syödä jonakin päivänä enemmän salaattia kuin kunnollista ruokaa kouluruokailussa, jättää suklaa ostamatta ettei tulisi ylimääräisiä kaloreita, jossakin vilahtava pieni tyytyväisyyden tunne heikon olon tullessa, maininta kaverille 'oho en oo syöny seitsemään tuntiin'. Ne säikäyttävät tuttuudellaan. Tätä se oli silloin joskus.
En kai enää vajoaisi?
Huomaamattani liityn lukijaksi proanablogiin ja selailen kauniita kuvia huokaillen.
11 kommenttia:
Älä vajoa kultapieni ei saa :C
En vajoa. Kunhan taas vähän kokeilen rajoja ja tän mun nykyään ns terveen mielen kestävyyttä.. mutta tiedän että se tulee kestämään. Vaikka välillä horjuukin.
Ero on aina raskas paikka ja onnistumisen tunne laihtumisesta tuottaa mielihyvää, mutta se on väärätapa puolustaa itseään eroamisen tuskalta. Anna itsellesi aikaa ja itke niin paljon kuin tarpeelliselta tuntuu, koska se oikeasti helpottaa oloasi. Toivon todella ettet enään vajoa.. Tiedäthän että olet täydellinen juuri tuollaisena kuin olet! :)
Ps. Tykkään sun tavasta kirjoittaa sun tunteita, pystyn jotenkin samaistumaan sun teksteihin.. Voimia ! <3
miten osasit parantua.
koska mun mielestä tää on mahdotonta.
mut elä vajoa <3
Satakieli:
Voi, kiitos pitkästä ihanasta kommentista, sai hymyn huulille. Ja sehän se elämässä on tärkeintä?
Niin, se on väärä tapa. Tuntuu vain etten uskalla itkeä yhtään enempää kuin on pakko. Pelkään hajoamista ja vajoamista siinäkin suhteessa. Pidän masennusta omalla kohdallani vakavampana ja enemmän valtaa ottavana kuin syömishäiriötä, joten ehkä 'kahdesta pahasta pienempi' mutta jos näin jatkan, ajaudun pian molempien kynsiin. En minä sitä halua, haluan olla terve nyt kun vihdoin olen sen näinkin hienosti saavuttanut.
Kiitos vielä <3 kirjoittaminen on upea tapa purkaa ja käsitellä tunteet.
Pikkusisko:
Voi, ei se ole mahdotonta. Elämässä kaikkeen on mahdollisuus, jos johonkin ei, sillä on tarkoitus. Mutta tällaisista sairauksista kuuluu parantua, aikanaan. On vain pysyttävä vahvana, meidän kaikkien <3
Kuinka kauan sairastit masennusta? Olettaen siis että olet nyt täysin terve:) entäs ahdistuneisuushäiriötä ja bulimiaa?
En tiedä, uskallanko aivan täysin terveeksi luokitella, mutta jotakuinkin kyllä. Tietysti lopullinen paraneminen voi vielä viedä paljonkin aikaa ja hetkittäisiä huonompia jaksoja on. Mutta kyllä nykyään osaan itseäni terveeksi kutsua :)
Masennuksesta alkoi näkyä merkkejä kuudennella luokalla, etenkin sen jälkeisenä kesänä. Psykologilla olen käynyt siitä lähtien, psykoterapiassa puolitoista vuotta ja vielä jatkuu.
Ahdistuneisuushäiriöstä masennuksen lisäksi alettiin puhua kaksi vuotta sitten 8. luokalla, kun myös osastohoitoon ensimmäisen kerran pääsin/jouduin.
Syömisen kanssa on ollut ongelmia lähes siitä lähtien kuin muistan, ala-asteella jo. Kuudennella luokalla alkoi oksentelu ja 7. luokan keväällä tilanne paheni huomattavasti. sh on lähes aina näyttäytynyt bulimisena, 'se minun juttuni' on aina ollut ahmiminen ja oksentelu. Valitettavasti.
Ehkä voisin sanoa sairastaneeni masennusta neljä vuotta, bulimiaa neljä/viisi vuotta ja tuo ahdistuneisuushäiriö ollut kuvioissa parisen vuotta. Joistakin psykoottisista oireista on hoitojen aikana ollut puhetta ja lääkityksenä on Ketipinor nykyään 100mg, joka pieninä määrinä on unilääke ja suurempina psyyken/psykoosilääke.
Ps, tulossa on myös sairauskertomus postauksena sekä tänne että toiseen blogiin, seuraile jos kiinnostaa :)
Hei!
Tsemppiä sulle tosi tosi tosi paljon ihan mitä ikinä käytkään läpi milloinkin. Vilkkumaan Maijan lyriikat "enkä tiennyt että voisi näin väsyttää kun tulee pimeämpää" johdattivatt mut sun blogia lukemaan. Oon ite just tosi huonossa tilassa. Kaikki oli pitkään hyvin ja yhtäkkiä tekee yhden väärän askeleen ja sitten niitä kasaantuu satoja ja se on menoa.
Vajoamisen pysäyttäminen on vaikeinta ikinä.
"It ain't no sin to be glad you're alive!"
Brucen The Rising- levy on se mikä tuo mulle eniten voimia, toivottavasti sullakin on vastaava. =)
Aku
Hei!
En tiedä luetko tätä kommenttia ikinä, etenkin kun vastaaminen on kestänyt. Julkaisin jo ajat sitten, mutten tiennyt mitä järkevää vastaisin. En osaa vieläkään, mutta kiitos kommentistasi.
Vajoamisen pysäyttäminen ja hankalien hetkien kestäminen on hankalaa, mutta useimmiten siihen onneksi pystyy. Voimia paljon sinullekin siihen! Ollaan voittajia.
Itseasiassa palasin lukemaan sun blogia, aattelin että voisi itekin alkaa kirjottelemaan jollain teemalla vuoden alusta uudestaan.
Kiitos :)
ehkäpä tää tästä, kivaa joulua sulle!
Siistiä! Ilmota jos alat kirjottelee, oon mukana sit todennäkösesti :)
Kyllä se siitä ♥ hyvät joulut sinnekin, syö paljon ja sillee!
Lähetä kommentti