hulluuteen tällaiseen, kerta kerran jälkeen mukaan meen

Olen pari viikkoa elänyt jonkinlaisessa ristiaallokossa syömisen suhteen. Ehkä siitä lähtien kun eron jälkeen tajusin painoni pudonneen kolmella kilolla, ihan noin vain. Vain ajatus 'onkohan se noussut vai ehkä jopa laskenut lisää' saa ravaamaan vaa'alla useasti viikossa. Välillä jopa päivässä.

Olen säikähtänyt näitä ajatuksia tosissani. Syödä jonakin päivänä enemmän salaattia kuin kunnollista ruokaa kouluruokailussa, jättää suklaa ostamatta ettei tulisi ylimääräisiä kaloreita, jossakin vilahtava pieni tyytyväisyyden tunne heikon olon tullessa, maininta kaverille 'oho en oo syöny seitsemään tuntiin'. Ne säikäyttävät tuttuudellaan. Tätä se oli silloin joskus.

En kai enää vajoaisi?

Huomaamattani liityn lukijaksi proanablogiin ja selailen kauniita kuvia  huokaillen.

on silti hyvä ettet näe minua nyt

Monet illat ovat kuluneet itkiessä.

Hetken rauha ja sitten kyyneleet tulevat,

niille ei näy loppua mutta pian niiden valuminen päättyy

rinnalle, kaulakuoppaan,

ja hiljenen hetkeksi.

Sama toistuu päivittäin

jonkin pienen hetken, kosketuksen tunnun,

naurun muiston palatessa mieleen

repiessä vatsaa sisältäpäin

kaarevilla kynsillä, laiskoilla raapaisuilla

terävillä huitaisuilla.

Pakottaa silmiin suolaista vettä

luomet kiinni, auki, kiinni

vaistonvaraisesti kuin eläin joka pakenee ihmisiä.

Tätä se tekee vain iltaisin

ja toisinaan sekunnin tai kaksi muulloinkin,

mutta päivisin se syö syö syö sisältä niin etten huomaakaan,

lyö lyö lyö vatsaan vaikka käpertyisin kaksinkerroin

kädet, kynnet repimässä ihoa,

eikä se lakkaa tuota tuskastuttavaa kehoni tyhjentämistä

ennen kuin tunnen itseni kuoreksi,

ulkoa sellaiseksi,

sisältä ei millaiseksikaan.

kun masennus makaa pedin pohjalla

ja kaipaus kolkuttelee sen alla

sinä pyörität mietteitä, joissa oot maannut

toivoen, et oisit takaisin saanut

ees muutamat minuutit, tunnit tai päivät

ja sanoa sanat, jotka ilmaan jäivät

ja koskettaa elävää ihoa vielä

ja palata kotiin, ja hän olis siellä

ja kertoa, kuinka on rakkain ja parhain

ja yhdessä surra, et lähti niin varhain

(Jarkko Martikainen - Myrsky)

Joka kerta kirjoittaessani sanan 'ikävä'

sormeni eksyvät näppäimistöllä W:n kohdalle

ja itku ei ole kaukana.

Katsellessani whatsappissa hymiöissä kummituksen kuvaa.

Käydessäni saunassa yksin.

Kuunnellessani Zen Caféta.

Repiessäni kynsinauhojani

eikä ketään ole huomauttamassa siitä.

lapsi joka usein hymyilee, silmissämme on suloinen

Luokkalainen kysyi, mitä olkapäässäni on

ja hipaisi arpia kevyesti.

Sanat eivät ehkä olleet kuin

aidosti hämmästeleviä,

mutta ajattelen silti

oliko kysymys tarkoitettu ilkkumaan.

"Ootko joku vitun pikkuteini kun oot viillelly",

niin kuin jotkut joskus aikaa sitten totesivat.

Mutta ehkä kaikki ihmiset eivät ole sellaisia, ehkä jonkun sanoihin voi luottaa.

Tuntuu silti,

etten uskalla luottaa kehenkään,

enhän halua joutua enää pettymään.

©

kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa

Eilen ja tänään vierivät ensimmäiset kyyneleet

häntä ajatellessani.

Spontaanisti, yllättäen.
Kuitenkaan en osaa sanoa,
miksi itken. Ehkä vain ikävästä,
koska ikävä minulla on.

Minä ikävöin hänen käsiään ja kosketustaan,

kauniita sanoja ja hölmöjä lausahduksiaan

Hänen selässään olevaa kummaa kuoppaa

Naurua ja itkua ja kaikkea.

Kuitenkaan en haluaisi häntä takaisin,

täysin itselleni.

Olen itsekin onnellinen

pystyessäni vapauttamaan

hänet kahleista, jotka olen

itse yhdeksän ja puolen kuukauden aikana luonut.

Olen oikeastaan onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Se ei silti estä minua kaipaamasta häntä

se ehkä vain vahvistaa sitä.

Rakastan nimittäin huomata kuinka hän on onnellinen

ja olla sitä itse hänen rinnallaan

Mutta "Oon sun tukena vaikken enää vierellä."

miksi niin kauan elit kammoksuen tätä päivää

En ole ehkä vieläkään täysin sisäistänyt,

että suhde on OHI.

Ehkä koska tuntuu kaikesta huolimatta niin hyvältä

tai koska tiedän etten ole kuitenkaan menettänyt sinua,

en kokonaan, lopullisesti.

On annettava ajan kulua

muuten ei mistään voi tietää mitään.

Olen hämmentynyt tämän kaiken helppoudesta

ja omasta vahvuudestani.

Itseasiassa jo eilen ymmärsin,

minkä asian perusteella voin sanoa olevani terve

- en ole hetkeäkään ajatellut

tämän olevan varsinaisesti minun syyni,

en syytä ulkonäköäni, en yleistä huonouttani

vaan vaikka tunnistan heikkouteni,

se taitaa olla juuri se jonka perusteella olen vahva.

Uskon tämän olevan lopullista,

vähintäänkin toivon niin.

Antaa ajan kulua ja ihmisten muuttua

ja ajatusten muuttua ja tunteiden muuttua

katsotaan sitten myöhemmin.

on aikamme nyt

ikinä ei saa tuhlata yhtään hetkee

mä nimes tiedän oikean

ja tulen sisälläsi nään

me voidaan maailma täyttää

en aio koskaan menettää sua

on aikamme nyt

ikinä ei saa tuhlata yhtään hetkee

on aikamme nyt

ja muu häviää

ja viimein saadaan mitä ansaitaan

tartu kiinni kun saat

hetken koskee taivasta

kun kätkeydymme pimeyteen

ei voi olla kauniimpaa

on aikamme nyt

ikinä ei saa tuhlata yhtään päivää

on aikamme nyt

ja muu häviää

ja viimein saadaan mitä ansaitaan

Löysin tämän ja kuuntelin muutaman kerran.

Tämä kertoo mielestäni paljon

- on ajatuksia joita olen yrittänyt saada ulos mielestäni

jo nämä kolme päivää.

Ehkä kauemminkin, paljonkin kauemmin

mutta emme vain ole ymmärtäneet.

"JA VIIMEIN SAADAAN MITÄ ANSAITAAN"

Niin, me molemmat olemme ansainneet parempaa jo pitkään

on vain ollut hankalaa huomata se.

Nyt vaikeinta on pitää tämä yllä niin kauan

että asiat oikeasti muuttuvat.

Mutta tämä on helpotus, on oikeasti.

Siksi ainoa hetki torstain jälkeen

kun itku ei ole ollut kaukana

oli eilen illalla kun ymmärsin

kuinka iloinen olen puolestasi.

Siitä että olet vihdoin vapaa elämään

koska elää sinä osaat, nykyään.

Enkä mistään muusta ole niin onnellinen

kuin tästä seikasta.

Niin, torstaina kotiin tullessani en päässyt

itkua karkuun

mutta perjantaina pysäkiltä kotiin kävellessäni

minä hymyilin täydestä sydämestäni.

mutta näin illalla, yöllä

kun ei ole mitään tekemistä ja istun yksin kotona

minä kaikesta huolimatta toivoisin

sinun laittavan edes sen yhden viestin

sillä tämä on hankalinta tässä tilanteessa

miten olla häiritsemättä,

miten ennustaa kaikki sinun halusi

ja kykysi?

en tiedä ja se pelottaa.

entä jos pilaan kaiken?

huomenna tahtoisin ottaa yhteyttä

illalla, edes vähäsen

kun tänään itsestäänselvyytenä annan sinun olla rauhassa.

mutta huomenna ehkä en

jos uskallan kirjoittaa viestin.

jos luet tätä,

sano jos olen väärin.

jooko.

muuten en ehkä välttämättä osaa.

ymmärtääkö parastaan, ymmärtääkö mitään

Jos jotakin tunnetta voi vihata sydämensä pohjasta

niin se on tämä tunne.

en tahdo mennä takaisin

Iskä vihaa minua,

huomenna on tentti

ja rakas on illalla humalassa

ylihuomenna on hautajaiset.

Ja minä itken itken itken

ei tälle taida olla loppua lainkaan.

Voisin sortua rauhoittavaan

tai sitten ottaa pelkät nukahtamislääkkeet

ja toivoa että unet tuovat ihanan päivän takaisin.

Haluaisin olla sun

kanssa jokaisen aamun

Kaikki tuntuu helpommalta niin

Miten onni korjataan,

paremmaksi paikataan

Päästänkö irti kun

oon huono jaksamaan?