tiistai 27. marraskuuta 2012

on silti hyvä ettet näe minua nyt

Monet illat ovat kuluneet itkiessä.
Hetken rauha ja sitten kyyneleet tulevat,
niille ei näy loppua mutta pian niiden valuminen päättyy
rinnalle, kaulakuoppaan,
ja hiljenen hetkeksi.

Sama toistuu päivittäin
jonkin pienen hetken, kosketuksen tunnun,
naurun muiston palatessa mieleen
repiessä vatsaa sisältäpäin
kaarevilla kynsillä, laiskoilla raapaisuilla
terävillä huitaisuilla.
Pakottaa silmiin suolaista vettä
luomet kiinni, auki, kiinni
vaistonvaraisesti kuin eläin joka pakenee ihmisiä.

Tätä se tekee vain iltaisin
ja toisinaan sekunnin tai kaksi muulloinkin,
mutta päivisin se syö syö syö sisältä niin etten huomaakaan,
lyö lyö lyö vatsaan vaikka käpertyisin kaksinkerroin
kädet, kynnet repimässä ihoa,
eikä se lakkaa tuota tuskastuttavaa kehoni tyhjentämistä
ennen kuin tunnen itseni kuoreksi,
ulkoa sellaiseksi,
sisältä ei millaiseksikaan.



kun masennus makaa pedin pohjalla
ja kaipaus kolkuttelee sen alla
sinä pyörität mietteitä, joissa oot maannut
toivoen, et oisit takaisin saanut
ees muutamat minuutit, tunnit tai päivät
ja sanoa sanat, jotka ilmaan jäivät

ja koskettaa elävää ihoa vielä
ja palata kotiin, ja hän olis siellä
ja kertoa, kuinka on rakkain ja parhain
ja yhdessä surra, et lähti niin varhain

(Jarkko Martikainen - Myrsky)



Joka kerta kirjoittaessani sanan 'ikävä'
sormeni eksyvät näppäimistöllä W:n kohdalle
ja itku ei ole kaukana.
Katsellessani whatsappissa hymiöissä kummituksen kuvaa.
Käydessäni saunassa yksin.
Kuunnellessani Zen Caféta.
Repiessäni kynsinauhojani
eikä ketään ole huomauttamassa siitä.

Ei kommentteja: