kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa

Eilen ja tänään vierivät ensimmäiset kyyneleet

häntä ajatellessani.

Spontaanisti, yllättäen.
Kuitenkaan en osaa sanoa,
miksi itken. Ehkä vain ikävästä,
koska ikävä minulla on.

Minä ikävöin hänen käsiään ja kosketustaan,

kauniita sanoja ja hölmöjä lausahduksiaan

Hänen selässään olevaa kummaa kuoppaa

Naurua ja itkua ja kaikkea.

Kuitenkaan en haluaisi häntä takaisin,

täysin itselleni.

Olen itsekin onnellinen

pystyessäni vapauttamaan

hänet kahleista, jotka olen

itse yhdeksän ja puolen kuukauden aikana luonut.

Olen oikeastaan onnellisempi kuin pitkään aikaan.

Se ei silti estä minua kaipaamasta häntä

se ehkä vain vahvistaa sitä.

Rakastan nimittäin huomata kuinka hän on onnellinen

ja olla sitä itse hänen rinnallaan

Mutta "Oon sun tukena vaikken enää vierellä."